Yksi suomi ja neljä skandinaviskaa

1 vs. 4 ~ suomi / skandinaviaa

Yksi suomi ja neljä skandinaviskaa - vai päin vastoin?

Trond Trosterud
Kirkkoniemi

1. Kirjakielen tekijän kaksi pääongelmaa
- i. Montako murretta saman sateenvarjon alle?
- ii. Miten tehdään kirjakieli?
2. Miten kirjakielen pitää suhtautua murteisiin sen jälkeen, kun se on luotu?

Summary: One Finnish and four Scandinavian written languages - or the other way round?

The variation between dialects covered by the same literary language may be dealt with by picking an arbitrary dialect (Swedish, French), by picking the most archaic dialect, or construing one (Faroese), or by making a representative collection of different dialects, a compromise (Modern Finnish, Nynorsk). When created, a literary language may adjust to its dialects in different ways: 1. The dialects may adjust to the literary language (the normal case), 2. The literary language may adjust to the dialects (Nynorsk, mediaeval literary languages), or 3. Diglossia, neither adjust to the other (Swiss German).
The article analyses the written languages that cover the Finnish and Scandinavian languages, with a focus upon the consequences of the different answers given to the questions posed above. With this analysis as a starting point, some theses regarding written languages for minority languages are put forward, and defended:

Literary language makes a language visible and gives it status.
Still, a literary language by itself may not save a threatened language. The crucial factor in the preservation of a threatened language is the spoken language, a school-based literary language cannot compensate for the lack of native speakers.
Language planning is necessary in order to upheld an autonomous vocabulary. Purism may still be potentially dangerous for a minority language, if demanding a "pure" version of the minority language makes younger speakers see a shift to the majority language as the easy way out.

The Norwegian language situation teaches that a literary language needs not kill its dialects, but that parallel, alternative forms make a written language harder to learn. Moreover, listening to literary language recitals is an efficient way of learning to write it correctly.

Ennen kuin käsittelen Skandinavian kielten tilannetta, pohdin sitä, millä tavalla kirjakieli ja murre voivat suhtautua toisiinsa. Ensin otan esille kirjakielen luomisprosessin ja sen jälkeen kirjakielen ja murteiden suhteen toisiinsa sen jälkeen, kun kirjakieli on luotu. Pyrin jokaisessa tapauksessa esittämään kaikki mahdolliset vaihtoehdot.
Tältä pohjalta tutkin ensin, mihin ratkaisuihin on päädytty skandinavian kielen tapauksessa, ja vertaan skandinavian tilannetta suomeen. Sitten käsittelen murre/kirjakieli-suhdetta vähemmistökielten kannalta, ja lopuksi tulee yhteenveto.

1. Kirjakielen tekijän kaksi pääongelmaa

Kirjakielen luojalle tulee eteen 2 ongelmaa:
i. Montako murretta pannaan saman sateenvarjon alle?
ii. Miten niihin suhtaudutaan sen jälkeen, kun määrä on päätetty?

i. Montako murretta saman sateenvarjon alle?

Vastaus on ennen kaikkea poliittinen. Murrealueet jakaantuvat kirjakieliin poliittisten rajojen mukaan. Silti me lingvistit voimme sanoa jotain asiasta. Meillä on kaksi periaatetta, joita pitää noudattaa:
Periaate A: Kirjakielen perustan (murretaustan) pitää olla niin yhtenäinen kuin mahdollista: Paras tapa tehdä kirjakieli on foneemiperiaate: jokaiselle foneemille oma kirjainsymboli.
Periaate B: Kirjakielen alueen pitää olla niin iso kuin mahdollista: Kaikkien puhujien, jotka ymmärtävät toisiaan, pitää myös saada oma kirjakieli.
Ideaalinen lopputulos on näiden periaatteiden välinen kompromissi.

ii. Miten tehdään kirjakieli?

Jos puhekieli jakaantuu murteisiin, voidaan pohjaksi ottaa yksi murre tai yhdistää monta murretta yhdeksi kirjakieleksi. Käytännössä murrevalinta ei ole satunnainen, vaan siihen on poliittiset, demografiset (vrt. (1)) tai kielitieteelliset (vrt (2)) syyt. Tässä siis vaihtoehdot:
Murre, johon kirjakieli perustuu on
1. rikkaimpien puhujien murre (ruotsi, ranska) tai murre, jolla on eniten puhujia,
2. vanha tai muuten keskeinen murre tai kuollut kielimuoto (fääri),
3. yhdistelmä, kompromissi (nykysuomi, -norja).
Lainasanoja voidaan hylätä taikka sitten ei, lainasanakysymys ei olennaisesti liity itse kirjakielikysymykseen.

2. Miten kirjakielen pitää suhtautua murteisiin sen jälkeen, kun se on luotu?

Näen kolme suhtautumismallia. Jompikumpi, tai ei kumpikaan, voi sopeutua toiseen.
1. Puhekieli sopeutuu kirjakieleen: luodaan standardisoitu puhekieli (suomi, ranska, hollanti).
2. Kirjakieli sopeutuu murteisiin: kirjakieleen voi sisältyä rinnakkaismuotoja, jotka kaikki kuuluvat normitettuun kieleen, mutta vaihtelevat kirjoittajien murteiden mukaan (nykynorja).
3. Kumpikaan ei suhtaudu toiseen: puhutaan murretta, kirjoitetaan standardisoitua kirjakieltä (sveitsin saksa).
Ensimmäinen vaihtoehto (kirjakieli määrää) on luultavasti tavallisin, ainakin maissa, missä keskushallinto ja koululaitos toimivat maan omalla kielellä. Kahdessa muussa tapauksessa kirjakieli ei pysty vaikuttamaan puhekieleen. Ainakin esimerkkimaiden tapauksessa (Sveitsi ja Norja) kirjakielen normikeskus on maiden rajojen ulkopuolella (Saksassa ja Tanskassa). Mielestäni tämä ei ole mikään sattuma.

3. Esimerkkinä skandinavian kieli ja sen kirjakielet

Miksi syntyi monta skandinavian kirjakieltä?
Keskiajalla ei tietenkään ollut standardisoituja kirjakieliä samalla tavalla kuin nyt. Skandinaavit kirjoittivat kaikki omalla murteellaan. Jos piti kopioida toisen puhujan tekstiä, lopputulos oli jonkinlainen välimuoto (esim. länsinorjaa, jossa oli ruotsalaisia piirteitä, jne.). Kolmessa valtiossa syntyi sitten kolme kirjoittamisperinnettä, jotka sen jälkeen vakiintuivat valtiobyrokratioiden käytössä. Norja menetti kielensä samalla, kun se menetti byrokratiansa.
Viime vuosisadan lopussa syntyi taas kolmas skandinavian kirjakieli, kun norja sai taas oman kirjakielen. Norjan kielitaisteluun oli sekä kansallisia että sosiaalisia syitä. Kansallisia, koska oli olemassa (tai syntyi pikku hiljaa) kansallinen identiteetti, joka halusi oman kirjakielen kantajakseen. Sosiaalinen, koska kirjakielen käyttäjät kuuluivat nimenomaan yläluokkaan. Norjan uuden kirjakielen tekijälle Ivar Aasenille (kuten kaikkien siirtomaiden sisseille) nämä asiat kuuluivat tiiviisti yhteen: siirtomaan yläluokka kuuluu siirtovallan kansaan, ja oma kansa kapinoi samalla yläluokkaa ja muukalaista vastaan (Norjassa kylläkin muukalaisen kieltä vastaan).
Skandinavian neljäs kirjakieli syntyi klassisena reformistisena projektina: vältettiin perusteellisia muutoksia korjaamalla senhetkistä tilannetta jonkin verran. Norjan bokmål syntyi siis vastavedoksi nykynorjan kirjakielen uhkaavalle asemalle.
Paras tapa ymmärtää Norjan kielitilannetta on ottaa lähtökohdaksi vuoden 1879 suurkäräjäpäätös koulun puhekielestä: "Opetus tulee järjestää lasten omalla puhekielellä". Päätös oli yksimielinen, tilanteessa, jossa Norjan suurkäräjät oli poliittisesti syvemmin jakautunut kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen. Piti päättää parlamentarismista, ja kieliasia liittyi olennaisesti siihen keskusteluun (vasemmisto oli myös norjanmielinen). Oikeistolla ja vasemmistolla oli eri motivaatio äänestämisessä: oikeisto ajoi hajoita ja hallitse -politiikkaa ("ei" nykynorjan uhkaavalle kirjakielelle, "jaa" tuhansille murteille), kun taas vasemmisto tuki norjan kieltä kaikissa muodoissaan. Käytännössä ei opettajia ole koskaan vaadittu puhumaan lasten murretta, samalla kun lasten on annettu puhua omaa murrettaan. Kirjakielten pattitilanteen tuloksena on siis ollut se, että Norjan koululaitos ei koskaan ole harjoittanut suunniteltua yleiskielen opettamista (faktat tähän analyysiin olen hakenut Ernst Håkon Jahrin väitöskirjasta Talemålet i skolen, Novus Forlag 1984).
Tästä taustasta huolimatta yläluokan puhekielellä oli esim. 50-luvulla yhtä vahva asema kuin suomen standardisoidulla puhekielellä oli suomessa (Suomessa oli kaksi puhekieltä: muodollinen ns. "kirjakieli" ja epämuodollinen ns. "puhekieli"). Maiden suurin ero oli siis se, että koulu oli Norjassa antanut lasten puhua mitä puhui. Vasta 70-luvulta lähtien Norja kehittyi sellaiseksi, kuin se nyt on. Silloin Norjassa vaikutti ns. uusi vasemmistoliike, joka jätti leimansa naisasiaan, EU-taisteluun, aluepolitiikkaan, yliopistopolitiikkaan jnejne. Jokaisella asialla oli omat taistelujärjestönsä. Murteilla oli Norsk Målungdom, nykynorjaa tukevan järjestön Noregs Mållagin nuorisojärjestö. 50- ja 60-luvulla murteiden ja nykynorjan vastustajat olivat väittäneet, että nykynorja sopi vain maalle, kuvaamaan agraariyhteiskuntaa. 70-luvulla ilmestyi siis liike, joka vastusti keskittymispolitiikkaa. Norsk Målungdom ajoi koko 70-luvulla suuria kampanjoita, joiden iskulauseet olivat "ei kielisorrolle", "puhu murretta", ja "puhu murretta, kirjoita nykynorjaa". Osallistuin itse niihin 70-luvun lopussa. Meillä oli sisäinen riita siitä, pitikö kampanjan olla ns. "puhdas" murrekampanja (pelkkä "puhu murretta"), vai pitikö myös ajaa poliittisesti haastavampaa iskulausetta ("puhu murretta, kirjoita nykynorjaa"). Olin itse puhtaan murrekampanjan vastustaja, koska murteenpuhumista ei nähdäkseni kukaan vastustanutkaan: kaikki, joiden kanssa kadulla puhuimme, olivat sitä mieltä, että murretta pitää käyttää tilanteessa kuin tilanteessa. Isäni ja äitini, jotka molemmat olivat saaneet perusopetuksensa nykynorjaksi, muuttivat 50-luvulla Osloon ja ryhtyivät sekä puhumaan että kirjoittamaan bokmålia. Ero 50- ja 70-luvun välillä oli kuin yö ja päivä. Ansio ei tietenkään ollut yksinomaan Norsk Målungdomin, mutta murrekampanjat auttoivat selvästi. 50-luvun kielisorto oli erityisen rankkaa nimenomaan pohjoisnorjalaisille: pohjoisnorjalaiset ovat ainoat landelaiset, joilla on oma opiskelija-asuntola Oslossa (Nordnorsk Studentheim), sillä heillä olisi muuten vaikeuksia saada asuntoja oslolaisten ennakkoluulojen takia.
Mitalilla on kuitenkin kääntöpuolensa. Peruskoulussa 17,1% oppilaista kirjoittaa nykynorjaa, mutta aikuisina monet heistä vaihtavat kirjakieltä. Nykynorjasta sanotaan myös, että sitä on vaikea kirjoittaa oikein, osittain rinnakkaismuotojen takia (vaikka bokmålissa on enemmän rinnakkaismuotoja), osittain koska sitä nähdään niin vähän ja osittain koska sitä ei puhuta (miltei kaikki sen käyttäjät noudattavat iskulausettaan ja puhuvat murretta).
Myös norjan kielten suhtautuminen lainasanoihin johtuu myös kielikiistastamme. Samalla tavalla kuin purismi oli osa Suomen kielitaistelua, nykynorjan miehet olivat etulinjoilla vaatimassa alasaksalaisia, ranskalaisia ja latinalaisia sanoja pois kielestään. Ero Suomen ja Norjan välillä oli se, että suomalaiset puristit onnistuivat tekemään kielestään valtakielen, niin että fennomaanien päähänpistokset myös toteutettiin. Norjassa taas purismi ajautui nykynorjan mukaan sivuraiteelle. Suomessa sanotaan osakeyhtiö; nykynorjan sanaa lutlag ei yleensä käytetä, vaan sanotaan aksjeselskap myös nykynorjalaisten kesken. Sanastokysymys on hankala nykynorjalle: periaatteessa nykynorja on norjan murteiden kirjoitettu muoto, ja jokainen sana, joka löytyy murteista, on määritelmän mukaan myös nykynorjan sana. Bokmålin sanat kulkeutuvat sitten murteiden kautta nykynorjaan.
Tämä suvaitseva ilmapiiri on ainoastaan osittain koskenut Norjan kielellisiä vähemmistöjä. Saamen kielillä ei ole eliittiä eikä kaupunkia, joka olisi voinut toimia standardimurteen edustajana. Pohjoissaamen kirjakieltä kirjoitetaan hiukan eri tavalla riippuen kielitaustasta, ja jokainen puhuja säilyttää oman murteensa. Onko tämä terveellinen anarkia vallassa myös Norjan suomenkielisten kesken? Uskon, että murretta puhuvat uussiirtolaiset kokevat Norjan asenteet vapautena ja ottavat suomalaiset murteensa käyttöön norjalaiseen tapaan. Toisaalta olen itsekin tavannut suomalaisia opettajia, jotka ovat tulleet tänne opettamaan kveeneille "oikeaa suomea", minkä jälkeen kveenit ovat todenneet, että ehkä on sittenkin parempi puhua norjaa kuin niin "virheellistä" suomea.
Uskon siis, että tarve saada oma kveenimurteiden kirjakieli edustaa mm. halua päästä pois suomen yleiskielen vaikutuksesta.

4. Suomi vs. skandinavia

Jos vertailee Norjan ja Suomen kirjakielten kehitystä, näkee, että niissä on paljon yhteistä. Molemmat pystyivät parantamaan poliittista asemaansa viime vuosisadan alussa tapahtuvien valtasiirtojen yhteydessä, ja omien kirjakielten ominaisuudet jouduttiin arvioimaan uudestaan. Ns. murteiden taistelun aikana suomi muuttui lounaismurteiden kirjakielestä itä- ja länsimurteiden kompromissiksi. Samoihin aikoihin norjan kirjakieli syntyi uudelleen ja aloitti taistelun tanskaa vastaan.. Norjassa taistelu päättyi kuten jo sanottu tasapeliin, eikä kumpikaan osallistujista ole sen jälkeen pystynyt tappamaan murteita. Suomessa sen sijaan tilanne oli toinen. Murteiden taistelun voittaja oli suomen kirjakieli, ja häviäjinä olivat loppujen lopuksi murteet.

5. Vähemmistökielten kirjakielet

Tähän asti olen puhunut kielistä, joiden puhujat hallitsevat valtioita. Yhteiskunnallinen tilanne on aivan toinen, jos kyseessä oleva kieli on vähemmistökieli.
Kirjakieli tarvitsee tukea: valtion tai puhekielen. Valtion tai suuren kirjakulttuurin tuella kirjoittaja voi oppia vaikka minkälaisia älyttömyyksiä: esimerkkinä mainittakoon, miten nykyenglanti käyttää 1300-luvulla luotua kirjakieltä, jonka pohjana on aivan toinen kielimuoto. Muiden kirjakielten pitää pärjätä itse. Koska marginaalisia kirjakieliä käytetään niin harvoin, tulee vaikeammaksi oppia kirjoittamaan ne oikein. Jos murre-erot ovat pienet, kirjakieli hyvä ja puhujat eivät ole luopuneet kielestä, kirjakieli voi kuitenkin pärjätä hyvin. Opittuaan kirjoittamaan puhuja osaa jo puhekielensä perusteella päätellä, onko sana kirjoitettu oikein vai ei.
Jos kieli on uhanalainen, elvyttäjien pitää tarkkaan miettiä, onko kirjakieli oikea satsausalue. Kolme varteenotettavaa seikkaa tulee mieleen:

1. Puhekielen taito on tärkein: koulu ei voi korvata arkipäivän puhetilanteita
2. Kirjakieli antaa statusta ja saa kielen näkyville
3. Purismi on hengenvaarallista

1. Puhekielen taito on tärkein: koulu ei voi korvata arkipäivän puhetilanteita. Monet luulevat, että "nuoret osaavat paremmin kuin me", koska nämä osaavat kirjoittaa (vähän). Samalla tavalla kuin koulu nyt ottaa kodin vanhat tehtävät ja opettaa lapsille ruoanlaittoa ja liikennesääntöjä, vanhemmat voivat erehtyä luulemaan, että koulu voi opettaa lapset puhumaan vähemmistökieltä ja että heidän "ei tarvitse" itse opettaa kieltä lapsilleen. Näin tietysti ei ole. Kirjakielestä voi siis tulla vaarallinen kielenkorvike.

2. Kirjakieli antaa statusta ja saa kielen näkyviin. Monelle kieli ilman kirjakieltä on vain murre. On myös hankalaa toisaalta opiskella kieltä ilman kirjakieltä ja toisaalta dokumentoida sitä.

3. Purismi on hengenvaarallista. Monet ovat sitä mieltä, että on parempi puhua norjaa, jos oma suomen kieli ei ole puhdasta kirjakieltä. Monet saamelaiset eivät hyväksy nuorten saamelaisten huonoa yliopistosaamea, vaan vaihtavat mieluummin norjaksi (jopa ulkomaalaiselta hyväksytään helpommin huonoa norjaa kuin huonoa saamen kieltä). Ilmiötä voidaan kuvata iskulauseella "mieluummin kuollut kuin sairas". Tämä tendenssi on kirjaimellisesti hengenvaarallinen, kielelle kuin kielelle.

Ainoastaan kirjakielen luominen ei myöskään voi korvata hyvää vähemmistöpolitiikkaa. Neuvostoliitto antoi vallankumouksen jälkeen kaikille kielilleen kirjakielen. Etelä-Venäjällä maaseudun vähemmistökieliset kylät säilyttivät kielensä hyvin, lehtiä ilmestyi äidinkielellä jne. Pohjoisessa sen sijaan pidettiin koululaiset isoissa monikansallisissa sisäoppilaitoksissa, jotka opettivat lapsille venäjää; se sai heidät menettämään äidinkielensä ja vieraannutti heidät vanhemmistaan. Tässä valossa äidinkielen opetus koulussa oli vain tapa opettaa lapsille venäjää. Kielen säilyttämisen kannalta vihamielinen segregaatio, apartheidpolitiikka, olisi ollut parempi vaihtoehto.

6. Yhteenveto

Norjan kielitilanteesta opimme:

* Teollisuusmaan ei ole pakko sortaa murteitaan.

* Murrevaihtelu ja kirjakieli eivät ole toisensa poissulkevia yksikköjä. On mahdollista kuvitella murteita salliva kirjakieli.

* Käyttäjien mielestä kirjakieli on vaikea hallita, jos valinnaisia rinnakkaismuotoja on liikaa ja jos sitä nähdään liian vähän kirjoitettuna. Kirjakielen oppiminen käy sujuvammin, jos sitä kuullaan puhuttuna standardisoidussa muodossa.
Tämän lisäksi voin myös lisätä seuraavat kohdat:

* Kirjakielikeskustelussa pitää myös tehdä ero enemmistö- ja vähemmistökielten välillä. Islantilaisilla on ressursseja, joita mordvalaisilla tai karjalaisilla ei ole, ja ennen kaikkea Islanti on täynnä islanninkielisiä ummikkoja, kielensäilyttäjien suosikkeja, kun taas mordvalaiset osaavat venäjää. Vähemmistöjen tulee siis suunnitella kielipolitiikkansa resurssiensa mukaan.

* Sanasto ja kirjakieli ovat kaksi eri asiaa.

* Saman kirjakielen avulla voidaan aika pitkälti käyttää kahta sanavarastoa.

* Paras piirre Norjan kielitilanteessa on sen terveellinen anarkismi.

* Kenelläkään ei ole valtaa moittia muiden kielimuotoa virheelliseksi tai huonoksi. Koska kirjakielten muodosta on päätetty Suurkäräjillä joka 21. vuosi (1917, 1938, 1959, 1980), norjalaiset tietävät, että kirjakieli ei ole Jumalan, vaan poliitikkojen antama, ja kunnioitus on sen mukainen: poliitikot ja kirjakielet ovat meille pakollisia välineitä, joita käytämme ajatustemme ja suunnitelmiemme toteuttamiseksi. Tällä vertailulla en ollenkaan halua puhua kirjakielten halveksimisen puolesta. Kuitenkin haluan tässä yhteydessä muuttaa vanhaa sanontaa vähän ja lopetan sanoilla "Me saamme juuri sen kirjakielen, jonka ansaitsemme".